Tein huvikseni muistiinpanoja Twitter-kuplastani (suomalaisten käyttäjien osalta):

Kyyninen libertaarioikeisto

  • Päivän Byrokraatti, Taussi, Kuikanmäki
  • Twiitit irvailua hölmöille vasemmistolaisille, feministeille, suvakeille ja väitetyn puolueelliselle medialle sekä virkamiehille. Ei hirveästi rakentavaa keskustelua, analyysia tai politiikkaehdotuksia.


  • Soininvaara, Pursiainen, Vartiainen, Lepomäki, Tamminen
  • Järkiliberaaleja, usein merkitykselliseen poliittiseen muutokseen tähtääviä keskustelunavauksia ja kommentteja. Tämän joukon soisi olevan suurempi.


  • Maliranta, Kärkkäinen, Stenborg, Uusitalo, Seuri, Wessman, monia muita
  • Hyvää pika-analyysia ja kokonaisia blogikirjoituksia eri näkökulmista taloustiedepainotuksella. Ryhmä eroaa valtavirtaliberaaleista siinä, että se tuottaa harvoin käänteentekeviä politiikkaehdotuksia tai ottaa kärkevästi kantaa. Osasyy lienee se, että harvasta asiasta voi sanoa mitään lopullista.


  • Harjuniemi, Teittinen, Jäntti, Ahokas, Aarikka, Harakka, Hiilamo, Kontula
  • Kirjava joukko jonka lasken vasemmistolaiseksi ja järkeväksi. Kiinnostavia ja välillä valtavirtaliberaaleille kriittisiä jakoja ja kommentteja. Aina vasta-argumentteja ei ole jalostettu tarpeeksi pitkälle (lukukausimaksut, elvytys, tuloerot).


  • Andersson, Arhinmäki, Niinistö
  • Harmittavan ideologista ja ryhmän nimen mukaisesti populistista some-sisältöä, mikä johtunee osaltaan oppositioasemasta. Tätä ryhmää kyyninen libertaarioikeisto ihan oikeutetusti välillä moukaroi. Toisaalta vasemmistopopulistit pitävät sosiaaliliberaalin vasemmiston kannatuksen hengissä ja ovat siten joiltain osin tarpeellisia.


  • Rasistit/persut, keskusta

Why should economists care about inequality?

In this blog post, I ask why economists and especially macroeconomists should care about economic inequality in advanced countries. I review standard arguments and evidence on the associations and causal pathways from income and wealth inequality to a range of macroeconomic outcomes. These include the more typical effects on economic efficiency and growth but also the potential implications on macroeconomic volatility and financial instability.

Everybody talks about inequality

Rising income and wealth inequality have been common trends across the developed world as least for the past three decades. In recent years, however, more attention than ever has been devoted to the phenomenon.

One of the drivers for the heightened interest is economic research popularized for a mass audience. Most notably, Thomas Piketty’s Capital in the Twenty-First Century was a worldwide bestseller [1]. For the analysis here, this work is less relevant. Rather than focusing on the effect of inequality on the macroeconomy, Piketty was interested in the reverse –  how wealth inequality trends are affected by the difference between r and g, the average returns to capital and the economic growth rate.

Another reason for the growing interest in inequality is the global financial crisis. Economic inequality was unlikely to be a major causal determinant of the crisis – although some economists have made the argument [2] – and similarly for the consequences, inequality typically goes down as incomes and asset prices fall. Yet the collapse of the financial system led to concerns about economic and social polarization across the developed world. In many cases, this was for a reason. In addition to the public outcry resulting from the bailout of large financial institutions by governments, low-income households arguably suffered the most from low growth and the painful process of deleveraging after the crisis.

But putting aside how devastating the consequences of economic depressions can be or how subjectively unfair inequality can be, why should economists – or anyone concerned with economic efficiency – care about inequality? After all, economic inequality incentivizes education, innovation, work, saving and investment, and is therefore a vital prerequisite for any market economy to thrive. If taxation of profitable companies and wealthy households reduces those prospects, the result is slower economic growth. But can the negative effects of higher inequality on efficiency offset these positive effects under some circumstances?

Inequality, efficiency and growth

I divide the key arguments on how inequality can hurt efficiency and economic growth into four general categories – politics, rent-seeking, human capital, and aggregate demand. Each channel is discussed in more detail below.

The first place where economists might forget to look is politics

Nobel laureate Michael Spence has argued that inequality can lead to “gridlock, conflict, or poor policy choices“ and hence undercut the political consensus around growth-oriented policies [3]. Spence refers to research suggesting that the systematic exclusion of subgroups based on ethnicity, race, or religion – sometimes correlated with income and wealth – is particularly damaging in this respect. Another Nobel laureate, Joseph Stiglitz, has made similar arguments [4]:

“Widely unequal societies do not function efficiently and their economies are neither stable nor sustainable. The evidence from history and from around the modern world is unequivocal: there comes a point when inequality spirals into economic dysfunction for the whole society, and when it does, even the rich pay a steep price.“

How far one can take this line of argument is however questionable. Are the levels of inequality in the developed world close to being detrimental with regard to social cohesion or stability, in a way that would deter economic growth? Considering the clear lack of evidence, this does not seem like a reasonable fear.

A related argument is that higher inequality would incite the poor to envy the rich, so that the latter would advocate for policies that are harmful to growth – higher marginal tax rates, less openness to investment and trade, and industry protection in general. By the same token, Stiglitz and others have argued that the perception of unfair distribution of wealth might decrease the motivation to work [5].

The more typical culprits are rent-seeking and regulatory capture

In economics, a rent is a payment to a factor of production in excess of what is required to keep that factor in its present use [6]. Different types of market restrictions, monopolies, licenses, and other forms of exclusive ownership claims fall into this category. Regulatory capture instead refers to public regulatory agencies advancing the interests of special interest groups at the expense of the society at large [7]. As a broad example involving both, major financial interests that are dependent on political decisions may incentivize businesses to engage in aggressive lobbying activities, and thereby lead policymakers to protect the rent‐capturing advantages of these groups.

Political scientists have demonstrated in recent years that economic inequality is a major driver of campaign contributions by the rich [8]. The extent to which such contributions are associated with rent-seeking is less clear. Suggestive evidence is provided by Page et al. (2013) who conduct survey on the topic for American billionaires. The authors find that around half of the very wealthy that made campaign contributions in the past six months “acknowledged a focus on fairly narrow economic self-interest” [9]. There is also some research indicating that, in countries were political connections drive wealth inequality, the correlation between inequality and growth is negative [10] – again, not alone that convincing. Third, there are the non-productive activities in the financial industry that are increasingly studied by economists [11][12]. Regardless, overall the magnitude of rent-seeking is notoriously difficult to quantify and empirical literature in the area very limited.

Lastly, it is important to remember that rent-seekers don’t have to be billionaires or part of an elite in a traditional sense. Successful rent-seeking through privileged access to resources and market opportunities may mean nothing more than taxi or hairdressing licenses.

The third set of arguments concerns human capital

Circumstances outside of an individual’s control, for instance family background, pre-existing health conditions or race, may be important determinants of economic opportunities. Education or job opportunities may not always be given to those that are most talented and diligent. Paths to specialization and investment in human capital may be constrained in a way that is harmful to economic growth in the aggregate.

There are of course many potential mechanisms behind such effects. For example,  one can easily assume that capital and insurance markets are in important respects imperfect, and that a considerable fraction of the population in a given country is both relatively poor and risk-averse. Then, simply because of liquidity constraints, some of these individuals will forgo education or entrepreneurship opportunities that would have paid off in terms of, say, lifetime income [13]. And it can be even more concrete than that. Perhaps parents cannot buy a computer to their child simply because of constrained household wealth, and this will eventually show in the child’s interests, endeavors or abilities. Low incomes are similarly associated with worse health outcomes, with potential productivity implications for the individual [14].

Regardless of the specific channel, the worst-case result is that the economy as a whole will not be able to employ the available resources in the most efficient manner, leading to weaker economic growth. Yet is should be noted that related concerns with human capital might not be best treated as a question of inequality. It seems more appropriate to talk about poverty, low incomes, inequality at the bottom, and generally the many environmental factors that influence the functioning of poorer families and the development of poorer children.

What about aggregate demand?

Again focusing more on low incomes and perhaps inequality at the bottom, we know that less income over time for those with a higher marginal propensity to consume may end up slowing down economic growth. In layman’s terms, the middle classes in developed countries could become too weak to support the consumer spending that has historically driven growth.

There is some evidence of this. Alichi et al. (2016) find that, between 1998 and 2013, the rise in income polarization and lower marginal propensity to consume in the U.S. suppressed the level of real consumption at the aggregate level by about 3.5% [15]. This is equivalent to over a year of consumption. Other cross-country analyses such as Ferreira et al. (2017) [16], Atems and Jones (2015) [17] and Cingano (2014) [18] find similar results, although they typically don’t focus only on the consumption channel.

The potential endogeneity issues with this line of work are certainly something that warrants attention. Yet at the same time, the growing body of empirical evidence does speak against the idea that a more unequal distribution of economic resources would necessarily damage economic growth.

Inequality and macroeconomic volatility

The traditional channels through which inequality may influence efficiency and growth are definitely important. More recently, researchers have also studied other features of macroeconomic performance potentially affected by inequality. One of them is macroeconomic volatility – essentially the frequency and persistence of the ups and downs across business cycles.

Robert Frank published a book in 2011 titled “The High-Beta Rich: How the Manic Wealthy Will Take Us to the Next Boom, Bubble, and Bust“ [19]. One of his main arguments is that drastic changes in consumption and investment by the rich make the economy at large more volatile. This argument and the daring title of the book seem to have some truth to them. According to research by Bakker and Felman (2014) from the IMF, wealthy households played an important role in the Great Recession. Since those in the top income decile account for nearly half of the national income and two-thirds of wealth, the large swings in their saving were an important determinant of the boom-and-bust cycle in consumption between 2003 and 2013 [20].

Older IMF work is consistent with this, although inconclusive with respect to causality: Berg et al. (2012) find that periods of high growth tend to be longer in countries where the degree of equality of the income distribution is higher [21]. And considering the lower end of the distribution specifically, it is reasonable to believe that poorer households, those with a higher marginal propensity to consume, suffered most from sinking house prices and incomes after 2007. All in all, one potential implication emerges: Perhaps with lower inequality, macroeconomic volatility would be lower as well.

There is also empirical evidence suggesting that income inequality has substantial predictive power over financial crises in developed countries [22] and that, at least in the U.S., income inequality may have retarded economic recovery after the financial crisis [23].

Inequality and financial imbalances

Related outcomes of higher inequality have to do with the accumulation of financial imbalances, in particular the accumulation of debt and leverage. Kumhof et al. (2015) use empirical data from 1920–29 and 1983–2008 to show how accumulating household debt – and ultimately economic crises – can be caused by changes in the income distribution [24].

Inequality can help increase leverage in different ways. The former governor of the Reserve Bank of India, Raghuram Rajan, has made the point that governments often respond to inequality by easing the flow of credit to low-income households [25]. Stockhammer (2012) in turn argues that, in the build-up to the recent crisis, working class families in the U.S. may have “tried to keep up with social consumption norms despite stagnating or falling real wages“ [26]. Evidence for this second channel does not seem very robust. Coibion et al. (2014) find that low-income households in high-inequality regions in the U.S. borrowed relatively little compared to similar households in low-inequality regions before the crisis [27].

Overall, based on a broad review by Morelli and Atkinson (2015), the causal impact of inequality on instability and the accumulation of financial imbalances is at best controversial [28]. Especially when moving from empirical correlations to microdata, there is very limited evidence of a robust link. Nothing for macroeconomists to write home about.


The discussion of inequality typically reduces to its causes. It is not clear how much of the past increase in inequality reflects, say, privileged access to the policymaking process as opposed to technological change or globalization. Ideal policy responses are certainly very different depending on the cause. Simultaneously it is useful note that the available measures of inequality and where they apply differ substantially. And still, while global inequality has shrunk in the past few decades, not only economic inequality but also  relative poverty across the developed world – often important to this analysis – has risen [29].

Moreover, there seems to be little reason to doubt that income and wealth inequality can hurt efficiency and growth. The idea that economic polarization can be justified on mere economic grounds – that there is a one-dimensional equality-efficiency trade-off [30] – is largely unsubstantiated. This post has provided a few suggestions as to why macroeconomists and economic policymakers should, if not target inequality, at least keep an eye on selected channels through which inequality can impact the macroeconomic environment.

Some concluding notes on these channels are in order. First, the political instability hypotheses are so difficult to prove that it would be wrong to argue that they warrant much attention from economists. Rent-seeking suffers from similar verification problems, but the nature of related theory and evidence seems much more convincing. Especially considering the recent polarization between those at the very top and others, excessive influence over policymakers seems like an important channel for economists and policymakers to keep track of. The human capital effects also appear very real, yet they are clearly more relevant at the lower end of the income distribution – something that also applies to the effect of inequality on consumption and aggregate demand. The evidence that rising inequality would reduce the resilience of economies to shocks or increase volatility is hardly convincing, although future research may change this.

Overall, as Dani Rodrik notes [31],

“the relationship between equality and economic performance is likely to be contingent rather than fixed, depending on the deeper causes of inequality and many mediating factors. So the emerging new consensus on the harmful effects of inequality is as likely to mislead as the old one was“.

Finally, something that seems very relevant to these debates are the related developments in macroeconomic research. Ahn et al. (2017) presented a paper two months ago at the NBER Macroeconomics Conference in which they develop a relatively simple computational method for solving general equilibrium heterogeneous agent – not representative agent – macro models with aggregate shocks [32]. Similar DSGE models with heterogeneous agents have only recently become a widespread topic of  research.

The basic result of Ahn et al. (2017) is, perhaps expectedly, that inequality may matter greatly for the dynamics of standard macroeconomic aggregates. The authors conclude that their new method “opens up the door to estimating macroeconomic models in which distributions play an important role with micro data“. The future of macroeconomic research may be in important and unprecedented respects about modeling inequality.

Figure 1. Income inequality in selected OECD countries (2015).

Gini international PNG


[1] Piketty, T. (2014). Capital in the Twenty-First Century. Cambridge: Belknap Press of Harvard University Press.

[2] Cynamon, B.Z. & Fazzari, S.M. (2016). Inequality, the Great Recession and Slow Recovery. Cambridge Journal of Economics, 40: 373–399.

[3] Spence, M. (2014). Good and Bad Inequality. Project Syndicate, August 26.

[4] Stiglitz, J.E. & Bilmes, L.J. (2012). The 1 Percent’s Problem. Vanity Fair, May 31.

[5] Ibid.

[6] Henderson, D.R. (2008). Rent Seeking. The Concise Encyclopedia of Economics. Library of Economics and Liberty. Retrieved: June 18, 2017.

[7] Investopedia (2017). Regulatory Capture Definition. Investopedia. Retrieved: June 18, 2017.

[8] Bonica, A. & Rosenthal, H. (2015). The Wealth Elasticity of Political Contributions by the Forbes 400. Working Paper. Last revised: August 19, 2016.

[9] Page, B.I., Bartels, L.M. & Seawright, J. (2013). Democracy and the Policy Preferences of Wealthy Americans. Perspectives on Politics, 11(1): 51–73.

[10] Bagchi, S. & Svejnar, J. (2015). Does Wealth Inequality Matter for Growth? The Effect of Billionaire Wealth, Income Distribution, and Poverty. Journal of Comparative Economics, 43(3): 505–530.

[11] Zingales, L. (2015). Does Finance Benefit Society? University of Chicago, Booth School of Business.

[12] Cecchetti, S.G. & Kharroubi, E. (2015). Why Does Financial Sector Growth Crowd Out Real Economic Growth? BIS Working Papers, No. 490. February.

[13] Galor, O. & Zeira, J. (1993). Income Distribution and Macroeconomics. Review of Economic Studies, 60(1): 35–52.

[14] Pickett, K.E. & Wilkinson, R.G. (2015). Income Inequality and Health: A Causal Review. Social Science & Medicine, 128: 316–326.

[15] Alichi, A., Kantenga, K., & Sole, J. (2016). Income Polarization in the U.S. IMF Working Paper, 16/121.

[16] Ferreira, F. H. G. (2017). Inequality of Opportunity and Economic Growth: A Cross-Country Analysis. World Bank Policy Research, Working Paper 6915.

[17] Atems, B. & Jones, J. (2015). Income Inequality and Economic Growth: A Panel VAR Approach. Empirical Economics, 48(4): 1541–1561.

[18] Cingano, F. (2014). Trends in Income Inequality and its Impact on Economic Growth. OECD Social, Employment and Migration Working Papers, No. 163. OECD Publishing, Paris.

[19] Frank, R. (2011). The High-Beta Rich: How the Manic Wealthy Will Take Us to the Next Boom, Bubble, and Bust. New York: Random House.

[20] Bakker, B.B. & Felman, J. (2014). The Rich and the Great Recession. IMF Working Paper 14/225.

[21] Berg, A., Ostry, J.D. & Zettelmeyer, J. (2012). What Makes Growth Sustained? Journal of Development Economics, 98(2): 149–166.

[22] Kirschenmann, K., Malinen, T. & Nyberg, H. (2014). The Risk of Financial Crises: Does it Involve Real or Financial Factors? Working paper.

[23] Cynamon, B.Z. & Fazzari, S.M. (2016). Inequality, the Great Recession and Slow Recovery. Cambridge Journal of Economics, 40: 373–399.

[24] Kumhof, M., Ranciere, R. & Winant, P. (2015). Inequality, Leverage, and Crises. American Economic Review, 105(3): 1217–1245.

[25] Rajan, R.G. (2010). Fault Lines: How Hidden Fractures Still Threaten the World Economy. Princeton University Press, 5th Edition.

[26] Stockhammer, E. (2012). Rising Inequality as a Root Cause of the Present Crisis. Political Economy Research Institute, Working Paper Series, No. 282.

[27] Coibion, O., Gorodnichenko, Y., Kudlyak, M. & Mondragon, J. (2014). Greater Inequality and Household Borrowing? New Evidence from Household Data. NBER Working Paper, 19850.

[28] Morelli, S. & Atkinson, A.B. (2015). Inequality and Crises Revisited. Economia Politica, 32(1): 31–51.

[29] Fraczek, J. (2013). OECD Warns of Widening Income Gap Between Rich and Poor. Deutsche Welle, May 19. Retrieved: July 19, 2017.

[30] Rodrik, D. (2014). Good and Bad Inequality. Project Syndicate, December 11. Retrieved: June 19, 2017.

[31] Ibid.

[32] Ahn, S., Kaplan, G., Moll, B., Winberry, T. & Wolf, C. (2017). When Inequality Matters for Macro and Macro Matters for Inequality. Presented at the 32nd NBER Annual Macroeconomics Conference.

PJ Halla-aho on tasapainopiste

Edit. blogiteksti on kirjoitettu ennen perussuomalaisten jakautumista 13.6.2017.

Heitetääs lonkalta:

  • Ehkä 10% suomalaisista projisoi kaikki omat ja yhteiskunnan ongelmat ulkomaalaisiin, maahanmuuttajiin, vääränvärisiin. He ovat uhka suomalaisille mummoille, koska vievät loisimisellaan julkiset varat; työläisille, koska vievät työpaikat; ja tavalliselle kansalaiselle, koska ajavat rekkoja itsemurhaliivit päällä väkijoukkoihin. Tämän mytologisen uhan eliminoiminen on poliittisen toiminnan ainoa tehtävä. Kutsutaan näin ajattelevaa porukkaa ryhmä A:ksi.
  • Toiset 10% suomalaisista pitää maahanmuuttoa, islamia ja moskeijoita epämiellyttävinä ilmiöinä ja mahdollisina haasteina suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja kulttuurille. He kuitenkin ymmärtävät, että politiikalla on muitakin tehtäviä, eivätkä katupartiot, maahanmuuton kieltäminen tai polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin välttämättä ratkaise mitään. Tämä on ryhmä B.

Perussuomalaisten äänestäjiin kuuluu kaikki ryhmän A ihmiset mutta jonkin verran vähemmän ryhmän B ihmisiä. Jälkimmäisistä osa antaa tukensa kokoomukselle, keskustalle tai kristillisdemokraateille. Puolueen jäsenistö jakautuu samalla tavalla. Yli puolet (ryhmä A) omaksuu rajat kiinni -mentaliteetin ja alle puolet (ryhmä B) on perusisänmaallista peruskansaa.

Oppositiossa tällainen perussuomalaiset on omiaan. Sekä ryhmä A että ryhmä B voivat esittää omat kantansa joutumatta toimimaan tosissaan tai kantamaan vastuuta sanomisistaan. Ryhmä B voi flirttailla ryhmä A:n ääriporukan kanssa kun sille päälle sattuu, ja ryhmä A voi ohittaa ryhmä B:n ajoittaiset suvakinkatkuiset kannat olankohautuksin. Puolueen puheenjohtaja voi kuulua kumpaan tahansa ryhmään.

Hallitukseen pääsy vaatii kuitenkin PJ:tä kompromissiryhmästä B.

Hallitusvastuussa tällainen perussuomalaiset joutuu jossain vaiheessa toimimaan äänestäjiensä ja jäsenistönsä tahtoa vastaan, sillä ihmisoikeuksiin epäilevästi suhtautuva politiikka ei tule kysymykseen missään realistisessa hallituskokoonpanossa. Kentältä alkaa kuulua pettynyttä palautetta.

Koska puolueen PJ kuuluu aina kompromissiryhmään B, hänen suosionsa hallitusvastuun myötä murenee.

Ja jos PJ vaihtuu lennosta ryhmän B perusjätkästä mamukriitikoiden propagandaikoniksi, ei ole mitään mahdollisuutta, että puolue olisi ainakaan pidemmällä aikavälillä hallituskelpoinen. Näin kävi äskettäin perusuomalaisten puoluekokouksessa.

Tässä tilanteessa kaksi asiaa ovat mahdottomia: se, että perussuomalaiset olisi koskaan enää hallituksessa – vaikka seuraavasta parista vuodesta tuskin voidaan olla varmoja – ja se, että puolue valitsisi jatkossa jäseniensä ja äänestäjiensä tahdon vastaisesti PJ:ksi ryhmän B kompromissipersun. Kolmanneksi lienee selvää, että ryhmä A:n vahvuus puolueessa kasvaa ja B:n heikkenee järki-isänmaallisen porukan valuessa muualle.

Koko perussuomalaisten hallitustaival oli mahdollinen lähinnä puolueen historian ja Timo Soinin, tarinamme kompromissipersun poikkeuksellisen aseman vuoksi. Tämä tie on nyt kuljettu loppuun.

Perussuomalaisten poliittinen, pitkän aikavälin tasapainopiste on oppositiossa ja tässä pisteessä sen PJ kuuluu ihmisoikeudet kyseenalaistavaan rajat kiinni -porukkaan.

Tämä on pelkästään hyvä asia sekä suomalaiselle demokratialle että kaikille muille puolueille.

Taiteen itseisarvo voi olla hyvä peruste merkittävälle valtiontuelle

Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kirjoitti sunnuntain Helsingin Sanomissa (HS 21.5), että valtion tukea taiteelle olisi leikattava ja kohdistettava uudelleen. Valtiontuki on Pursiaisen mukaan vahingollista taiteen vapaudelle.

Essee on kohdannut vuorokauden sisällä runsaasti kritiikkiä (Honkasalo, Aarne, Salusjärvi). Tartun tässä kommentissa Veronika Honkasalon Facebook-päivitykseen.

Honkasalon mukaan Pursiainen ruotii “kulttuurin ja taiteen julkista tukea lähinnä taloustieteellisen hyödyn ja numeroiden näkökulmasta“ ottamatta huomioon, että taiteella tulisi olla yhteiskunnassa itseisarvoista merkitystä.

Taiteen itseisarvolla tarkoitetaan, että taiteen kysyntä, käytännössä katsojien tai yleisön määrä, ei saa yksin määrittää sen tarjontaa. Kulttuurin arvoa ole viisasta mitata ainoastaan rahassa. Samalla taiteilijoiden elannosta tulisi kantaa huolta; moni elää tälläkin hetkellä köyhyysrajan alapuolella.

Ensiksi on tärkeä huomata, että Pursiainen ei esseessään käsittele mitään mystistä “taloustieteellistä hyötyä“ – sellaista ei ole olemassakaan – vaan ihmisten hyvinvointia. Toiseksi jokaisen kriitikon tulisi myöntää, että taiteen julkisella tuella on vaihtoehtoiskustannuksensa. Se on pois jostain muusta. Ja kolmanneksi siitä, missä määrin valtiontuki vaikuttaa taiteen vapauteen, voi esittää hyviä argumentteja puolesta ja vastaan.

Mutta Honkasalon tähdentämä taiteen itseisarvoinen merkitys yhteiskunnassa on pohdinnanarvoinen asia. Se saattaa olla painavin argumentti valtiontuen leikkauksia vastaan, vaikkakin vähän toisenlaisessa merkityksessä kuin Pursiaisen kriitikot sen näkevät.

On keskustelun kannalta ironista, että taiteen ja taitelijoiden itseisarvoista asemaa kannattaa lähestyä nimenomaan taloustieteen perspektiivistä. Taloustieteilijät nimittäin tunnistivat jo 60-luvulla mekanismin, joka vetää taiteilijoiden kukkaronnyörejä tiukemmalle ja jonka myötä merkittävä osa taiteesta uhkaa hävitä perinteisen talouden piiristä. Tämän ilmiön nimi Baumolin tauti.

Osa taiteen ja kulttuurin aloista ei nauti huomattavasta tuottavuuskasvusta. Klassinen esimerkki on jousikvartetto, jonka esittämiseen tarvitaan ihan yhtä monta soittajaa vuonna 2017 kuin vuonna 1783. Kun tuottavuus ja sitä myötä palkat kuitenkin kasvavat monilla muilla aloilla, vaikkapa valmistavassa teollisuudessa, myös viulistien palkkojen täytyy ennen myötä kasvaa.

Tämä tarkoittaa entistä korkeampia pääsymaksuja ja muita kulttuurin reaalihintoja siellä, missä tuottavuuskasvu on hidasta. Samanlaisen näytöksen tai näyttelyn hinta nousee inflaatiota nopeammin.

Sama ilmiö pätee esimerkiksi koulutukseen sekä sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Mutta toisin kuin koulutuksessa ja terveydenhuollossa, monilla taiteen aloilla kysynnän hintajoustoa pidetään varsin suurena: kun hinnat nousevat, markkinakysyntä vähenee selvästi. Pääsymaksujen noustessa ihmiset käyttävät suuremman osan rahoistaan mieluummin johonkin muuhun – vaikkapa ruokaan, asumiseen ja vaatteisiin.

Ajan kuluessa suuri hintajousto ja nousevat reaalihinnat johtavat taiteen BKT-osuuden pienenemiseen. Sellaista taidetta, josta ihmiset maksavat, saadaan pikkuhiljaa vähemmän – osa katoaa, osa muuttuu harrastustoiminnaksi. Tämä taas vaikuttaa taiteilijoiden taloudelliseen asemaan. Monet ovat vähävaraisia tai tekevät taidetta muun työn ohella.

Ainoa tapa pitää taiteen BKT-osuus vakiona onkin reaalisesti kasvava julkinen tuki.

Tietenkään asiat eivät ole aivan näin yksinkertaisia. Esimerkiksi yksityiset säätiöt ja rahastot tukevat suomalaista taidetta suurin summin, ja tukisivat varmasti vielä enemmän jos julkinen tuki olisi vähäisempää. Lisäksi taiteen ja kulttuurituotannon tuottavuus on kasvannut ajan saatossa monin tavoin. Konsertteja voi äänittää, balettiesityksiä kuvata ja tauluja monistaa elektronisesti.

Silti Baumolin tauti selittää osan suomalaisten taiteilijoiden ahdingosta ja Honkasalonkin mainitsemasta julkisen tuen kroonisesta leikkauspaineesta.

Samalla kustannustauti nostaa esiin tärkeän taiteen itseisarvoa koskevan kysymyksen: pysyvätkö taide ja kulttuuri Suomessa pitkällä aikavälillä elinvoimaisina, jos julkista tukea merkittävästi leikataan?

Baumolin taudin merkitystä taiteen kustannusten ja kysynnän määräytymisessä sietäisi tutkia enemmän. Voi hyvin olla, että Pursiaisen suosittelema leikkaus taiteen valtiontukeen on viimeinen asia, jota taidetta itseisarvona pitävä sivistysyhteiskunta tarvitsee.

Silti on hyvä painottaa, että merkittäväkään julkinen tuki ei tarkoita, etteikö kulttuurituotannossa voitaisi Pursiaisen suosimalla tavalla “nojautua enemmän markkinatalouteen ja ihmisten omiin valintoihin“. Kulttuuriseteli tuskin olisi huono idea millään julkisen tuen tasolla.

Lopuksi tähdentäisin, että taiteen ja kulttuurin julkisesta tukemisesta keskusteltaessa pitäisi keskustella myös kulttuuripalvelujen eriarvoistumisesta. Tästä puhuvat sekä Veronika Honkasalo että Aleksis Salusjärvi.

Kulttuurin taloustieteen tärkeimpiä tuloksia on, että taiteen ja kulttuurihyödykkeiden kulutus korreloi vahvasti tulojen ja koulutusasteen kanssa. Ja kuten Honkasalo kertoo, “vanhempien taloudellinen tausta vaikuttaa hyvin suuresti lasten taideharrastamisen mahdollisuuksiin“.

Nämä asiat on otettava vakavasti. Taiteen tarjonnan lisäksi taiteen saavutettavuuteen voi ja pitää vaikuttaa politiikan keinoin.

Liberalismista valtavirtaa

Arvostettu taloustieteilijä Sixten Korkman toistaa kolumnissaan (HS 17.3.) laajasti hyväksytyn sosiaalidemokraattisen ajatuksen, että markkinatalous vaatii rinnalleen hyvinvointivaltiota.

Tämä osin keinotekoinen kahtiajako jättää kuitenkin varjoonsa markkinatalouden itsenäisen roolin hyvinvoinnin moottorina.

Kysymys kuuluukin, luovatko markkinat hyvinvointia niin tehokkaasti kuin haluaisimme? Entä miten varmistetaan, että markkinat toimivat reilusti?

Markkinoiden valjastaminen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ajuriksi saattaa todella edellyttää hyvinvointivaltiota. Silti merkittävä osa tarpeellisista muutoksissa politiikassa ei liity julkisiin hyvinvointipalveluihin tai tuloerojen tasaamiseen.

Ne liittyvät markkinoihin itseensä.

Negatiiviset ulkoisvaikutukset kuten kasvihuonepäästöt tai rajallisen julkisen tilan käyttö yksityisautoiluun pitäisi hinnoitella johdonmukaisesti toiminnasta syntyvän haitan perusteella. Tonttimaata, radiotaajuuksia tai muita rajallisia resursseja ei tulisi luovuttaa alihintaan yksittäisille toimijoille. Kilpailun ja kaupan esteet täytyy poistaa.

Joistain poikkeuksista huolimatta suuri määrä hyvinvointipotentiaalia olisi vapautettavissa varsin yksinkertaisesti parantamalla markkinoiden toimintaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei yksittäisille ryhmille tai organisaatioille tarjota perusteettomia etuoikeuksia. Yhteisiä resursseja ei saa omia ilmaiseksi käyttöönsä, ja ympäristölle tai muille toimijoille aiheutetut haitat tulee korvata täysimääräisesti. Omistusoikeutta ja sopimusvapautta pitää kunnioittaa.

Näiden intuitiivisten periaatteiden toteuttamiseen ei tarvita sen enempää hyvinvointivaltiota kuin Korkmanin peräänkuuluttamia eettisiä kriteereitäkään; tarvitaan kansantaloustieteen perustyökalut sekä liberaali maailmankatsomus.

Vaikka liberaaleja ohjenuoria on vaikea vastustaa järkiargumentein, markkinoiden toimintaan liittyvät puutteet hankaloittavat merkittävästi jokapäiväistä elämäämme.

Sekä pääkaupunkiseudun kallistuvat vuokrat ja kasvavat ruuhkat että Suomen verrattain matala työllisyysaste ja kallis ruoka palautuvat eri markkinoilla vallitseviin epäkohtiin.

Yhtäältä kyse on markkinoiden liiallisesta rajoittamisesta, toisaalta perusteettomista etuoikeuksista esimerkiksi Hitas-asujille ja autoilijoille. Suomalainen päivittäistavarakauppa on tutkitusti kohtuuttoman keskittynyttä.

Tämänkaltaisten ongelmien ratkaisemiseksi kansalaisten ja politiikkojen tulisi päästä yhteisymmärrykseen reilun markkinatalouden perusperiaatteista. Vasta sen jälkeen voidaan keskustella mahdollisista poikkeuksista ja niiden edellytyksistä.

Helppoa tämä ei varmastikaan ole. Joillekin liberalismi edustaa sen irvikuvaa, kartellilainsäädäntöä ja haittaveroja vastustavaa libertarismia. Toisella laidalla ajetaan jäykkää sääntelyä tai elinkeinovapautta rajoittavaa eturyhmäsosialismia.

Suomen poliittiselta kentältä ei ole vaikea löytää valtavirtaiseen taloustieteeseen tukeutuvan liberalismin vastustajia.

Korkman totesi, että hyvinvointivaltio on markkinatalouden eettinen perusta. Painottaisin ennemmin, että markkinatalouden eettinen perusta on toimivat ja reilut markkinat.

Toisaalta liberalismin etiikka ei liity pelkästään markkinoihin: taloudellisen liberalismin rinnalla sosiaalinen liberalismi on käytännössä itsestäänselvyys. Yksilöiden tulee saada päättää vapaasti mitä elämällään tekevät, kunhan eivät loukkaa muiden vastaavaa oikeutta. Tietty etninen tausta, seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti ei tunnetusti aiheuta vahinkoa kanssaihmisille.

Onneksi arvoliberalismin suosion kasvu vaikuttaa sen taloudelliseen vastinpariin verrattuna varsin vakaalta.

Viime vuosisadan poliittinen suurprojekti Suomessa oli hyvinvointivaltion rakentaminen. Tämän vuosisadan vastine voisi olla taloudellisen ja sosiaalisen liberalismin valtavirtaistaminen.

Julkisten hyvinvointipalveluiden ja tulonsiirtojen laajuudesta voi ja pitää käydä keskustelua, mutta jos haluamme rakentaa kestävän pohjan hyvinvoinnillemme ja perusvapauksillemme, huomisen Suomen täytyy olla ytimeltään liberaali.

Haaparanta ja sääntelynpurkuvimma

Pertti Haaparanta suitsii Akateemisessa talousblogissa suomalaista sääntelynpurkuvimmaa ja sen perustelua kilpailun ja valintamahdollisuuksien lisääntymisellä. Kilpailun puute ei välttämättä johdu turhasta sääntelystä, eikä kilpailun lisääminen ole aina toivottava ratkaisu. Tässä Haaparanta on täysin oikeassa ja teksti on erinomainen lisä käynnissä olevaan keskusteluun.

Silti muutama huomio lienee tarpeen:

  1. Jyrki Kasvin Twitter-kommenttia mukaillen harva sääntelynpurkusoturi suosittaa Laissez-faire-politiikkaa: apteekkien vapauttaminen kilpailulle ei tarkoita, että tulevaisuuden apteekkarit olisivat entisiä huumediilereitä. Liberaalit suosittavat yleensä “parempaa sääntelyä“ tai “päällekkäisen“ ja “järjettömän“ sääntelyn purkua.
  2. Haaparannan tekstistä saa kuvan, että parhaimmillaankin sääntelyn purusta hyötyvät tietämättömiä huijaavat firmat ja kenties valistuneimmat kuluttajat. Mummoja ja mammanpoikia viedään. Mutta ilman sääntelyä voidaan aivan hyvin päätyä tilanteeseen, jossa systeemi suojelee varomattomia kansalaisia nykyistä paremmin: 2-3 tähden Uber-kuskit eivät saa kyytejä ja lopettavat ajamisen. Taksijonosta ei aina saa 4-5 tähden kuskia.
  3. Teoria toiseksi parhaasta on vain teoreettinen rakennelma, jonka mukaan sääntely, vaikka aiheuttaakin uuden markkinavirheen, voi parhaimmillaan tuottaa parannuksen alkuperäiseen markkinahäiriötilanteeseen. Sääntely on kuitenkin helposti kaikkea muuta kuin optimaalista: vaikka jollain ihmeen kaupalla taksien enimmäismäärää optimaalisessa tilanteessa kannattaisi säännellä, on melko todennäköistä, että lainsäätäjä epäonnistuu yksityiskohdissa. Taksikuskeilta vaaditaan kenties liikaa koulutusta, lupien määrä on liian pieni tai optimaalinen sääntely on todellisuudesta erilaista maaseudulla ja kaupungeissa.
  4. Yleisten johtopäätösten vetäminen minimipalkkaa ja työmarkkinauudistuksia koskevista tutkimustuloksista on aina harhaanjohtavaa: yleensä tarjontauudistukset toimivat paremmin, kun talous kasvaa ja vienti vetää (esimerkkeinä Ruotsi ja Saksa). Jos minimipalkkojen noston typistää kategorisesti “tulonsiirroksi yritysten omistajilta työntekijöille“, unohdetaan muut sidosryhmät (työttömät) ja sivuutetaan konteksti kokonaan. Lisäksi – kolmatta pointtia sivuten – sikäli mikäli minimipalkka on optimaalinen politiikka vaikkapa epätäydellisen kilpailun vallitessa vähittäiskaupassa, se ei välttämättä ole sitä kaiken aikaa tai kaikilla aloilla.

Joka tapauksessa Haaparannan tekstistä puhaltavat hiukan läpi sellaiset ideologiset tuulet, joista tutkija itse sääntelynpurkajia kritisoi.

Kyllä ihmiset ovat vähän tyhmiä

Suuresti arvostamani taloustieteilijä Heikki Pursiaisen tavalliseen päivään kuuluu yleisesti hyväksyttyjen pukeutumisnormien rikkominen, älypuhelimella bloggaaminen sekä keskimäärin noin 14 twiittiä.

Vaikka avoimesti ihailen Pursiaisen työtä liberalismin ilosanoman levittämisessä, välillä nyrpistelen naamaani lukiessani aktivistiksi tunnustautuneen blogistin tekstejä.

Liberan viimeisimmässä blogikirjoituksessa “Kuinka tyhmiä ihmiset ovat?“ Pursiainen kritisoi typeryyden korostamista populismin selittäjänä. Pursiaisen mukaan tietämättömyys ja tyhmyys eivät ole “alkuunkaan riittäviä selityksiä“ populismin ja ääriliikkeiden viimeaikaiselle menestykselle.

Toistoa ja kirjoitusvirheitä tyylikeinoina käyttävässä blogitekstissä on muutama väite, joihin haluan näin kesäloman keskellä puuttua.

Kutsukaa vaikka humanistiksi, mutta en suostu uskomaan ihmisten olevan pohjimmiltaan tyhmiä.

Se, ovatko ihmiset “pohjimmiltaan tyhmiä“, on alkuperäisen väitteen kannalta aikalailla merkityksetöntä. Vaikka ihmiset olisivat vain vähän tyhmiä tai tyhmiä vain silloin tällöin, tyhmyys voi hyvinkin selittää populismia tai rasismia.

Jos tyhmyys määritellään tavanomaiseen tapaan epärationaalisuudeksi tai toimimiseksi ilman parempaa tietoa, lienee selvää, että suuri osa yhteiskunnallisista ongelmista kumpuaa nimenomaan tyhmyydestä. Ihmiskunnan henkinen ja taloudellinen kehitys taas ovat pitkälti tyhmyyden vähenemistä.

Ylipäänsä, yhteiskunnallisten ongelmien selittäminen muiden typeryydellä on epä-älyllistä ja pikkuisen epämiellyttävää.

Itse selitän henkilökohtaisia ongelmiani ainakin osittain omalla typeryydelläni ja yhteiskunnallisia ongelmia ainakin osittain ihmisten kollektiivisella typeryydellä. Käyttäydyn pääosin järkevästi, mutta välillä – etenkin sopivissa olosuhteissa, kuten provosoituneena kuokkavieraana kokoomusnuorten saunaillassa – tulee helposti hölmöiltyä.

Keskimääräisenä Trumpin äänestäjänä äänestäisin varmaan Trumpia, ja keskimääräisenä Brexit-äänestäjänä Brexitin puolesta. Ilman parempaa tietoa, tai suoria kannusteita etsiä sitä, päätös voisi hyvinkin olla itsestäänselvyys.

En ymmärrä, miten Yrjö Raution peräänkuuluttamat ”köyhyys, työttömyys, syrjäytyminen ja muu osattomuus“ eivät olisi tietämättömyyden ja siten ääriliikkeiden ja populismin kasvualustaa.

Lisäksi on painotettava, että toisin kuin Pursiainen uskoo, väite typeryydestä ääriajattelun selittäjänä on hyvin kaukana ajatusmallista, jossa “köyhien ongelmat nähdään ihmisten ominaisuuksista johtuviksi“. Tietämättömyys ja typeryys riippuvat varmasti lukuisista tekijöistä – ihmisen perusvieteistä, köyhyydestä ja osattomuudesta, ja omista valinnoista.

ääriajattelu, rasismi ja populismin lietsonta ovat yhtä lailla sivistyneistön kuin sen tavallisen kansan harrastus.

Tämä on empiirinen väite, jolle on vaikea löytää pohjaa todellisuudesta. Jos arvioidaan, että yksi kymmenesosa kansasta on sivistyneistöä, joka kymmenes ääriajattelua ja populismia lietsova sankari ei sitä ainakaan Suomessa ole. Yksi filosofian tohtori muinaiskirkkoslaavista ei riitä todistusaineistoksi.

Alustavaa analyysia aiheesta voi tehdä vertailemalla eri puolueiden kannattajaprofiileja ja rasistisia ulostuloja mediassa.

Vakiona säilynyt typeryys ei voi selittää lisääntynyttä populismia.

Kuten Pursiainen itsekin myöntää, väite ei pidä paikkaansa. Typeryyden leviämiskanavat ja typeryyden leviämiseen liittyvät lieveilmiöt ovat muuttuneet radikaalisti 15-20 vuodessa. Somessa sana leviää ja samanmieliset sparraavat toisiaan.

Joku humanisti saattaisi muistuttaa, ettei typeryys – tai älykkyys – ole mikään lineaarinen, yksiskaalainen ominaisuus, vaan monimutkainen sosiologinen ja psykologinen ilmiö. Ehkä Trump, Brexit ja oikeistopopulismin nousu Euroopassa heijastelevat tiettyä puolta ihmisen kollektiivisesta typeryydestä.

Toisaalta kuka on väittänyt, että populismi tai rasismi olisivat lisääntyneet? Mikael Jungner muotoilee sanomansa niin, että “Ihmiskunnan ongelmat [ylipäätään] johtuvat suureksi osaksi“ älykköjen puutteesta.

Tähän liittyen on tärkeää huomata, ettei Pursiainen mainitse lainkaan niin sanottuja vetotekijöitä: ne keinot joilla eliitit tai vallanpitäjät ohjaavat tietämättömiä ihmisiä tai ihmisten kollektiivista typeryyttä ovat kehittyneet huimasti. On esimerkiksi täysin mahdollista, että Yhdysvaltain presidentinvaalin ratkaisee joukko venäläisiä hakkereita. Typeryys voi hyvinkin johtaa älyttömyyksiin, koska sitä hallitaan eri tavalla kuin ennen.

Jungnerkin painottaa, että

Kun asiat menevät pieleen, kyse on usein siitä, että joku karismaattinen hahmo saa tuon hitaammalla käyvän enemmistön innostumaan jostain älyttömästä.

Sanavalinnoista ja politiikkasuosituksista voi olla montaa mieltä – en itsekään nimittelisi ihmisiä Jungnerin tapaan tai suosittelisi ongelmaan kansanvalistusta kuten Rautio. Samoin on selvää, etteivät tyhmyys tai tietämättömyys ole mitään lopullisia selityksiä populismille ja rasismille.

Liberan kirjoituksesta jää kuitenkin harmillisesti fiilis, että Pursiainen haluaa kovasti puolustaa taloustieteen rationaalista ihmiskuvaa, muttei oikein löydä kontekstiin sopivia argumentteja.