Haaparanta ja sääntelynpurkuvimma

Pertti Haaparanta suitsii Akateemisessa talousblogissa suomalaista sääntelynpurkuvimmaa ja sen perustelua kilpailun ja valintamahdollisuuksien lisääntymisellä. Kilpailun puute ei välttämättä johdu turhasta sääntelystä, eikä kilpailun lisääminen ole aina toivottava ratkaisu. Tässä Haaparanta on täysin oikeassa ja teksti on erinomainen lisä käynnissä olevaan keskusteluun.

Silti muutama huomio lienee tarpeen:

  1. Jyrki Kasvin Twitter-kommenttia mukaillen harva sääntelynpurkusoturi suosittaa Laissez-faire-politiikkaa: apteekkien vapauttaminen kilpailulle ei tarkoita, että tulevaisuuden apteekkarit olisivat entisiä huumediilereitä. Liberaalit suosittavat yleensä “parempaa sääntelyä“ tai “päällekkäisen“ ja “järjettömän“ sääntelyn purkua.
  2. Haaparannan tekstistä saa kuvan, että parhaimmillaankin sääntelyn purusta hyötyvät tietämättömiä huijaavat firmat ja kenties valistuneimmat kuluttajat. Mummoja ja mammanpoikia viedään. Mutta ilman sääntelyä voidaan aivan hyvin päätyä tilanteeseen, jossa systeemi suojelee varomattomia kansalaisia nykyistä paremmin: 2-3 tähden Uber-kuskit eivät saa kyytejä ja lopettavat ajamisen. Taksijonosta ei aina saa 4-5 tähden kuskia.
  3. Teoria toiseksi parhaasta on vain teoreettinen rakennelma, jonka mukaan sääntely, vaikka aiheuttaakin uuden markkinavirheen, voi parhaimmillaan tuottaa parannuksen alkuperäiseen markkinahäiriötilanteeseen. Sääntely on kuitenkin helposti kaikkea muuta kuin optimaalista: vaikka jollain ihmeen kaupalla taksien enimmäismäärää optimaalisessa tilanteessa kannattaisi säännellä, on melko todennäköistä, että lainsäätäjä epäonnistuu yksityiskohdissa. Taksikuskeilta vaaditaan kenties liikaa koulutusta, lupien määrä on liian pieni tai optimaalinen sääntely on todellisuudesta erilaista maaseudulla ja kaupungeissa.
  4. Yleisten johtopäätösten vetäminen minimipalkkaa ja työmarkkinauudistuksia koskevista tutkimustuloksista on aina harhaanjohtavaa: yleensä tarjontauudistukset toimivat paremmin, kun talous kasvaa ja vienti vetää (esimerkkeinä Ruotsi ja Saksa). Jos minimipalkkojen noston typistää kategorisesti “tulonsiirroksi yritysten omistajilta työntekijöille“, unohdetaan muut sidosryhmät (työttömät) ja sivuutetaan konteksti kokonaan. Lisäksi – kolmatta pointtia sivuten – sikäli mikäli minimipalkka on optimaalinen politiikka vaikkapa epätäydellisen kilpailun vallitessa vähittäiskaupassa, se ei välttämättä ole sitä kaiken aikaa tai kaikilla aloilla.

Joka tapauksessa Haaparannan tekstistä puhaltavat hiukan läpi sellaiset ideologiset tuulet, joista tutkija itse sääntelynpurkajia kritisoi.

Kyllä ihmiset ovat vähän tyhmiä

Suuresti arvostamani taloustieteilijä Heikki Pursiaisen tavalliseen päivään kuuluu yleisesti hyväksyttyjen pukeutumisnormien rikkominen, älypuhelimella bloggaaminen sekä keskimäärin noin 14 twiittiä.

Vaikka avoimesti ihailen Pursiaisen työtä liberalismin ilosanoman levittämisessä, välillä nyrpistelen naamaani lukiessani aktivistiksi tunnustautuneen blogistin tekstejä.

Liberan viimeisimmässä blogikirjoituksessa “Kuinka tyhmiä ihmiset ovat?“ Pursiainen kritisoi typeryyden korostamista populismin selittäjänä. Pursiaisen mukaan tietämättömyys ja tyhmyys eivät ole “alkuunkaan riittäviä selityksiä“ populismin ja ääriliikkeiden viimeaikaiselle menestykselle.

Toistoa ja kirjoitusvirheitä tyylikeinoina käyttävässä blogitekstissä on muutama väite, joihin haluan näin kesäloman keskellä puuttua.

Kutsukaa vaikka humanistiksi, mutta en suostu uskomaan ihmisten olevan pohjimmiltaan tyhmiä.

Se, ovatko ihmiset “pohjimmiltaan tyhmiä“, on alkuperäisen väitteen kannalta aikalailla merkityksetöntä. Vaikka ihmiset olisivat vain vähän tyhmiä tai tyhmiä vain silloin tällöin, tyhmyys voi hyvinkin selittää populismia tai rasismia.

Jos tyhmyys määritellään tavanomaiseen tapaan epärationaalisuudeksi tai toimimiseksi ilman parempaa tietoa, lienee selvää, että suuri osa yhteiskunnallisista ongelmista kumpuaa nimenomaan tyhmyydestä. Ihmiskunnan henkinen ja taloudellinen kehitys taas ovat pitkälti tyhmyyden vähenemistä.

Ylipäänsä, yhteiskunnallisten ongelmien selittäminen muiden typeryydellä on epä-älyllistä ja pikkuisen epämiellyttävää.

Itse selitän henkilökohtaisia ongelmiani ainakin osittain omalla typeryydelläni ja yhteiskunnallisia ongelmia ainakin osittain ihmisten kollektiivisella typeryydellä. Käyttäydyn pääosin järkevästi, mutta välillä – etenkin sopivissa olosuhteissa, kuten provosoituneena kuokkavieraana kokoomusnuorten saunaillassa – tulee helposti hölmöiltyä.

Keskimääräisenä Trumpin äänestäjänä äänestäisin varmaan Trumpia, ja keskimääräisenä Brexit-äänestäjänä Brexitin puolesta. Ilman parempaa tietoa, tai suoria kannusteita etsiä sitä, päätös voisi hyvinkin olla itsestäänselvyys.

En ymmärrä, miten Yrjö Raution peräänkuuluttamat ”köyhyys, työttömyys, syrjäytyminen ja muu osattomuus“ eivät olisi tietämättömyyden ja siten ääriliikkeiden ja populismin kasvualustaa.

Lisäksi on painotettava, että toisin kuin Pursiainen uskoo, väite typeryydestä ääriajattelun selittäjänä on hyvin kaukana ajatusmallista, jossa “köyhien ongelmat nähdään ihmisten ominaisuuksista johtuviksi“. Tietämättömyys ja typeryys riippuvat varmasti lukuisista tekijöistä – ihmisen perusvieteistä, köyhyydestä ja osattomuudesta, ja omista valinnoista.

ääriajattelu, rasismi ja populismin lietsonta ovat yhtä lailla sivistyneistön kuin sen tavallisen kansan harrastus.

Tämä on empiirinen väite, jolle on vaikea löytää pohjaa todellisuudesta. Jos arvioidaan, että yksi kymmenesosa kansasta on sivistyneistöä, joka kymmenes ääriajattelua ja populismia lietsova sankari ei sitä ainakaan Suomessa ole. Yksi filosofian tohtori muinaiskirkkoslaavista ei riitä todistusaineistoksi.

Alustavaa analyysia aiheesta voi tehdä vertailemalla eri puolueiden kannattajaprofiileja ja rasistisia ulostuloja mediassa.

Vakiona säilynyt typeryys ei voi selittää lisääntynyttä populismia.

Kuten Pursiainen itsekin myöntää, väite ei pidä paikkaansa. Typeryyden leviämiskanavat ja typeryyden leviämiseen liittyvät lieveilmiöt ovat muuttuneet radikaalisti 15-20 vuodessa. Somessa sana leviää ja samanmieliset sparraavat toisiaan.

Joku humanisti saattaisi muistuttaa, ettei typeryys – tai älykkyys – ole mikään lineaarinen, yksiskaalainen ominaisuus, vaan monimutkainen sosiologinen ja psykologinen ilmiö. Ehkä Trump, Brexit ja oikeistopopulismin nousu Euroopassa heijastelevat tiettyä puolta ihmisen kollektiivisesta typeryydestä.

Toisaalta kuka on väittänyt, että populismi tai rasismi olisivat lisääntyneet? Mikael Jungner muotoilee sanomansa niin, että “Ihmiskunnan ongelmat [ylipäätään] johtuvat suureksi osaksi“ älykköjen puutteesta.

Tähän liittyen on tärkeää huomata, ettei Pursiainen mainitse lainkaan niin sanottuja vetotekijöitä: ne keinot joilla eliitit tai vallanpitäjät ohjaavat tietämättömiä ihmisiä tai ihmisten kollektiivista typeryyttä ovat kehittyneet huimasti. On esimerkiksi täysin mahdollista, että Yhdysvaltain presidentinvaalin ratkaisee joukko venäläisiä hakkereita. Typeryys voi hyvinkin johtaa älyttömyyksiin, koska sitä hallitaan eri tavalla kuin ennen.

Jungnerkin painottaa, että

Kun asiat menevät pieleen, kyse on usein siitä, että joku karismaattinen hahmo saa tuon hitaammalla käyvän enemmistön innostumaan jostain älyttömästä.

Sanavalinnoista ja politiikkasuosituksista voi olla montaa mieltä – en itsekään nimittelisi ihmisiä Jungnerin tapaan tai suosittelisi ongelmaan kansanvalistusta kuten Rautio. Samoin on selvää, etteivät tyhmyys tai tietämättömyys ole mitään lopullisia selityksiä populismille ja rasismille.

Liberan kirjoituksesta jää kuitenkin harmillisesti fiilis, että Pursiainen haluaa kovasti puolustaa taloustieteen rationaalista ihmiskuvaa, muttei oikein löydä kontekstiin sopivia argumentteja.

 

@Romakka olet sinä

Minun on pitänyt kirjoittaa Juho Romakkaniemestä jo kauan ennen kuin eilen, aprillipäivänä herran vuotta 2016, nimimerkki @Romakka teki niin sanotun lopullisen ratkaisun – ainakin mitä tulee herkän ja koulimattoman Twitter-newbie @teknosokratesin henkisiin arpiin:

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele nimimerkki Teknosokratesin sisimmäisiä tuntoja tai blokkaamiseen johtaneita syitä. Kirjoitus, pohjimmiltaan, ei myöskään käsittele Juho Romakkaniemeä henkilönä tai poliitikkona.

Tämä kirjoitus käsittelee @Romakan edustamaa poliittisen toimijuuden konseptia.

@Romakka on kaiku. 

Pian nelikymppinen Romakkaniemi liittyi kokoomukseen 16-vuotiaana ja on työskennellyt puolueessa pitkälti siitä lähtien. Nyt titteli on Kataisen kabinettipäällikkö ja työpaikka Kataisen kabinetti Euroopan komissiossa. Kataisen lisäksi Romakka on avustanut talouskomissaari Rehniä ja pääministeri Stubbia sekä istunut yhden kauden Helsingin kaupunginvaltuustossa. Se kuuluisa kipinä politiikkaan tuli kaupunginvaltuutettuna toimineelta äidiltä.

Vaikka omien sanojensa mukaan Romakka ”on jo lapsesta asti ollut utelias ja maailmasta kiinnostunut filosofi”, politiikkaan asti filosofinen maailmankuva ei harmi kyllä ole ulottunut. Teknosokratesin filosofikaimalta peräisin oleva sanonta ”tiedän, etten tiedä mitään” kääntyy Romakan pääkopassa muotoon ”tiedän, etteivät erimieliset tiedä mitään”. Viime vuonna Romakkaniemen ajattelun filosofinen taustavire tuli hyvin esille, kun hän kehotti Kuopion Lyseon lukion opiskelijoita ”hakeutumaan sellaisten ihmisten seuraan, joilla on samanlaiset arvot”.

Tätä periaatetta Romakka on toteuttanut pian 25 vuoden ajan. Romakan ympärillä kasvot ovat kenties vaihtuneet, mutta arvot, ja sitä myötä poliittiset ideat, ovat pysyneet samoina. ”Oikealla” politiikkakannalla ei oikeastaan ole väliä, eikä sellaista yleensä ole olemassa; kyse on toimintatavoista ja psykologiasta. Internetin syövereistä ei löydy yhtäkään Romakan ottamaa poliittista kantaa – oli kyseessä sitten pakolais- tai alkoholipolitiikka, eurojäsenyys tai yliopistoleikkaukset – joka ei vastaisi puolueen silloista virallista linjaa tai esimiehen kannanottoja.

Henkilön poliittinen toiminta ei voi olla rationaalista tai objektiivista, kun se perustuu sataprosenttisesti yksipuolisen, samat arvot jakavan joukon ideoihin.

@Romakka on lukko.

Syitä Romakan valitsemalle poliittiselle toimintamallille on luonnollisesti helppo tunnistaa. Niihin kuulunevat ainakin puolueeseen sidottu tilipussi ja ura,  ystävyyssuhteet sekä groupthink. Kaikki niin inhimillisiä, kaikki yhtälailla ohitettavissa.

Taloustieteilijät, sosiologit ja ilmastotutkijat ovat 1980-luvun puolivälistä lähtien käyttäneet käsitettä ”lock-in effect”. Lukkovaikutus kuvaa teknologian taipumusta kehittyä suuntaan, jota on lopulta vaikea tai kallis muuttaa. Kun yhdestä ideasta tai innovaatiosta on tullut teknologinen standardi, virheetönkään uusi idea ei välttämättä kykene sitä selättämään. QWERTY-näppäimistö tuli jäädäkseen, koska kriittisen massan saavuttamisen jälkeen olisi ollut kallista ja ennenkaikkea turhaa vaatia konekirjoittajia opettelemaan uusi tapa kirjoittaa.

Olivat syyt mitä tahansa, Romakan poliittinen toimijuus ja ideat ovat joutuneet tällaisen lukkovaikuksen kynsiin jo vuosia sitten. Ja kun näin pitkälle on päästy, mielipiteitä tai kantoja ei enää voi eikä kannata haastaa. Keskustelu, demokratia, tutkimus, asiantuntijuus – millään ei ole tässä vaiheessa mitään väliä. Hyvänä esimerkkinä sekä oman leirin sokeasta puolustelusta että jääräpäisestä poliittisesta toimijuudesta, Romakka on viime vuosien aikana kritisoinut hatarin perustein huippututkijoita sekä Suomessa että maailmalla. Samalla silmät, korvat ja Twitter-tili suljetaan ulkopuolisilta vaikutteilta.

@Romakka olet sinä.

Romakka, ennen kaikkea, olet sinä. Sinä, minä ja me kaikki.

Oli kyseessä sitten parin tutkijan viaton twiittailu tai reaalipolitiikka EU:n ytimessä, kaikkien poliittisten toimijoiden tulisi oppia Romakan ja romakanmielisten virheistä. Meistä jokaisen tulisi loppuun saakka taistella niitä taipumuksia vastaan, joihin Romakkaniemi näyttää syyllistyneen.

On varottava mielen intuitiivisen puoliskon ylivaltaa ja mielipiteiden muovautumista ryhmäajattelun kahleissa. On varottava päätymistä kaiuksi, peiliksi, heijastukseksi. On varottava poliittisten kantojen peruuttamatonta lukottautumista.

Vain silloin sekä demokratialla että asiantuntijatiedolla voi olla yhtä aikaa merkitystä.

romakkaniemi557

Kuva: Domnik.net

Toiseksi paras maailma

Valtavirtainen taloustiede suosittelee julkisia investointeja ja veronalennuksia matalien korkojen, hitaan kasvun ja suuren tuotantokuilun oloissa. Suurin osa työttömyydestä euroalueella on pitkään ollut selitettävissä syklisillä tekijöillä.

Mutta mitä poliitikot haluavat? Leikkauksia tai veronkorotuksia – yksi yhtä, toinen toista.

Valtavirtainen taloustiede suosittelee työmarkkinoiden liberalisointia ja kannustinloukkujen eliminointia alentamaan rakennetyöttömyyttä tai nk. NAIRU-astetta. NAIRU on synonyymi täystyöllisyydelle, jonka saavuttamisen jälkeen kasvava kysyntä kiihdyttää inflaatiota.

Mutta mitä poliitikot haluavat? Rakenne- ja työmarkkinauudistuksia ilman raha- tai finanssipoliittisia toimia, joilla inflaatio tai työllisyysaste saataisiin lähellekään tavoitetasoa. Potentiaalin kehittäminen on hyödytöntä, jos potentiaali ei realisoidu.

Valtavirtainen taloustiede suosittelee kaupan rajojen poistamista, sillä kaikki hyötyvät, kunhan julkisvalta kompensoi häviäjiä. Suurin osa globalisaatioon kohdistuvasta vastustuksesta liittyy menetettyihin työpaikkoihin ja ansaintamahdollisuuksiin.

Mutta mitä poliitikot haluavat? Vapaakauppasopimuksia ilman tulonjakovaikutusten arviointia tai tulonsiirtoja, joiden myötä häviäjätkin hyötyisivät.

Missä määrin hyviä suosituksia tulisi kannattaa, jos ne toteutuvat vain puoliksi?

Pursiaisen perisynti

Heikki Pursiainen on ymmärrettävästi turhautunut suomalaisen talouskeskustelun tasoon:

Vaikka Pursiaista tuskin tullaan muistamaan ansiokkaana taloustutkijana – tutkimusjohtaja-titteli viitannee 2010-luvulla johtavaan blogistiin – viimeaikaisen ryöpytyksen seurauksena miehen nimi sentään jää aikakirjoihin.

Toisin kuin Pursiaisen kriitikot tuntuvat ajattelevan, todellinen vastakkainasettelu suomalaisessa talouskeskustelussa ei ole enää aikoihin liittynyt vasemmiston ja oikeiston väliseen nujakointiin, eikä hoppariksi identifioituva Pursiainen roiku Eiran eliitin talutusnuorassa. Nykyään jakolinjat kulkevat muualla – yhtäältä

  • maltillisen taloudellisen liberalismin ja etujärjestöjen ajaman kiristyskorpotarismin välillä, toisaalta
  • valtavirtaisen makrotaloustieteen sekä vaistoihin, tunteisiin ja kotitalousanalogiaan perustuvan makroajattelun välillä.

Maltillinen talousliberalismi on erityisesti Suomen kontekstissa objektiivisesti ja yksiselitteisesti hyvä asia. Se ei sulje millään tavoin ulkopuolelleen tuloerojen tasaamista, julkisia investointeja tai ympäristönäkökohtien huomioimista – monella tapaa päinvastoin.

Käytännössä jokainen itseään kunnioittava taloustieteilijä, Pursiainen mukaanlukien, on jonkin sortin talousliberaali.

Pursiaisen perisynti on, ettei hän muiden itseään kunnioittavien, liberaalien taloustieteilijöiden tavoin ymmärrä antaa arvoa valtavirtaisen makrotaloustutkimuksen tuloksille. Muutoin tiedeauktoriteetteja kumartava blogisti on löytänyt finanssi- ja rahapolitiikasta pienen palasen maailmaa, jonka osalta tunne voittaa järjen ja pseudotiede ohittaa autenttisen tieteen. Pursiainen on suoraan myöntänyt suhtautuvansa ”terveellä varauksella – – empiirisen makron tuloksiin”.

Kuten kukin meistä on vuoden 2008 jälkeen saanut huomata, saman valinnan ovat tehneet lukuisat suomalaiset ja eurooppalaiset poliitikot, pankkiekonomistit sekä pieni joukko yhdysvaltalaisia taloustieteilijöitä – hyvänä esimerkkinä Alberto Alesina, joka ainoana Chicago Boothin IGM Forumin kyselyyn vastanneista talousneroista päätteli, ettei Yhdysvaltain vuoden 2009 elvytyspaketti alentanut työttömyyttä.

Toisena päivänä herran vuotta 2016 Pursiainen kehui valtavirtaisen taloustieteen suurruhtinaan, bloggarikollega Paul Krugmanin puhuvan NY Timesin kolumnissaanaika viisaita”. Krugman totetaa talousmalleista kertovan tekstinsä viimeisessä kappaleessa seuraavaa:

The reason I’ve been going on about such things is that since 2008 we’ve repeatedly seen policymakers overrule or ignore the message of basic macro models in favor of instincts that, to the extent they reflect experience at all, reflect experience that comes from very different economic environments. And these instincts have, again and again, proved wrong – while the basic models have done well.

Krugmanin mukaan juuri vuoden 2008 jälkeisessä makrotalouspolitiikassa vaistot ovat ajaneet yksinkertaisten mallien ohi.

On kummallista, että Pursiainen ylipäätään jakoi elvytystä suosineen vasemmistonobelistin kolumnin. Mutta vielä kummallisempaa on, ettei kirjoitus kolkuta lainkaan suurista kookospähkinöistään tunnetun yksinkertaistajan omatuntoa.

Kumpikaan Pursiaisen työnkuvan muodostavista blogialustoista ei ole nimittäin julkaissut yhtäkään kirjoitusta, jossa kannatettaisiin makrotalouden perustulosten mukaisesti kevyempää raha- tai finanssipolitiikkaa millekään entiteetille kasvavan työttömyyden, onnettoman investointikysynnän ja nollakorkojen oloissa. Eipä arkistoista löydy myöskään tekstiä, jossa perusteltaisiin päinvastaista makropolitiikkaa standardeihin uuskeynesiläisiin malleihin perustuen – niihin suosituksiin istuvia malleja ei nimittäin ole.

Pursiaisen kämppäkaverin, elämänkumppanin ja sielunveljen sanoin, ”vaikka teitä pursioidaan, älkää pursioituko”. Haukutaan Pursiaista edes järkevästä syystä.

2_totuutta_pursiainen1

Kuva: Yliopistolehti