Pertti Haaparanta suitsii Akateemisessa talousblogissa suomalaista sääntelynpurkuvimmaa ja sen perustelua kilpailun ja valintamahdollisuuksien lisääntymisellä. Kilpailun puute ei välttämättä johdu turhasta sääntelystä, eikä kilpailun lisääminen ole aina toivottava ratkaisu. Tässä Haaparanta on täysin oikeassa ja teksti on erinomainen lisä käynnissä olevaan keskusteluun.
Silti muutama huomio lienee tarpeen:
- Jyrki Kasvin Twitter-kommenttia mukaillen harva sääntelynpurkusoturi suosittaa Laissez-faire-politiikkaa: apteekkien vapauttaminen kilpailulle ei tarkoita, että tulevaisuuden apteekkarit olisivat entisiä huumediilereitä. Liberaalit suosittavat yleensä “parempaa sääntelyä“ tai “päällekkäisen“ ja “järjettömän“ sääntelyn purkua.
- Haaparannan tekstistä saa kuvan, että parhaimmillaankin sääntelyn purusta hyötyvät tietämättömiä huijaavat firmat ja kenties valistuneimmat kuluttajat. Mummoja ja mammanpoikia viedään. Mutta ilman sääntelyä voidaan aivan hyvin päätyä tilanteeseen, jossa systeemi suojelee varomattomia kansalaisia nykyistä paremmin: 2-3 tähden Uber-kuskit eivät saa kyytejä ja lopettavat ajamisen. Taksijonosta ei aina saa 4-5 tähden kuskia.
- Teoria toiseksi parhaasta on vain teoreettinen rakennelma, jonka mukaan sääntely, vaikka aiheuttaakin uuden markkinavirheen, voi parhaimmillaan tuottaa parannuksen alkuperäiseen markkinahäiriötilanteeseen. Sääntely on kuitenkin helposti kaikkea muuta kuin optimaalista: vaikka jollain ihmeen kaupalla taksien enimmäismäärää optimaalisessa tilanteessa kannattaisi säännellä, on melko todennäköistä, että lainsäätäjä epäonnistuu yksityiskohdissa. Taksikuskeilta vaaditaan kenties liikaa koulutusta, lupien määrä on liian pieni tai optimaalinen sääntely on todellisuudesta erilaista maaseudulla ja kaupungeissa.
- Yleisten johtopäätösten vetäminen minimipalkkaa ja työmarkkinauudistuksia koskevista tutkimustuloksista on aina harhaanjohtavaa: yleensä tarjontauudistukset toimivat paremmin, kun talous kasvaa ja vienti vetää (esimerkkeinä Ruotsi ja Saksa). Jos minimipalkkojen noston typistää kategorisesti “tulonsiirroksi yritysten omistajilta työntekijöille“, unohdetaan muut sidosryhmät (työttömät) ja sivuutetaan konteksti kokonaan. Lisäksi – kolmatta pointtia sivuten – sikäli mikäli minimipalkka on optimaalinen politiikka vaikkapa epätäydellisen kilpailun vallitessa vähittäiskaupassa, se ei välttämättä ole sitä kaiken aikaa tai kaikilla aloilla.
Joka tapauksessa Haaparannan tekstistä puhaltavat hiukan läpi sellaiset ideologiset tuulet, joista tutkija itse sääntelynpurkajia kritisoi.
t e k n o s o k r a t e s 